KOULUKIUSAAMISESTA ei koskaan puhuta liikaa! Se on niin raukkamaisten hommaa, eikä kiusaamista tule hyväksyä missään, eikä missään muodossa!

Tässä omia ajatuksiani, joita olen koonnut viisi vuottaa sitten; vieläkin tunnen, miten sydämestä tämä kirjoitus tuli ja miten siihen vieläkin liittyi tuskaa ja epävarmuutta.

Ole aina heikomman puolella!

Osa minun tarinaani…

Viime viikolla kävin poikani Viljamin koulupalaverissa. Sama koulu, missä minä olen käynyt myös yläasteen ja elänyt elämäni tuskaisimmat vuodet. Paikka, missä olen hajonnut tuhansia kertoja, minun auschwitzin leirini. Siellä minulla ei ollut armoa, eikä ihmisarvoa…..oli vain mieletön pelko ja turvattomuus.

Kun avasin koulun oven, olin todella tyytyväinen, kun seiniä oli maalattu ja koulua remontoitu..siltikin pieni kuristava tunne valtasi minut, varsinkin yläkäytävällä. Muistin mm. tilanteen, jossa toisen luokan poika tuli minua vastaan hammas poikki. Tunsin valtavaa sääliä häntä kohtaan; se päivä oli hänellä huonompi.

Tunne kuitenkin hämmensi minut. Todellakin noista vuosista on lähes 30 vuotta, ja edelleenkin teen töitä sen eteen, että ymmärrän, että se mitä opin silloin, ei ole totta. Voiko keltään vaatia niin mieletöntä työmäärää itsensä ehjäksi tekemiseen, mitä olen joutunut tekemään? Siksikin minusta on niin tärkeä, että asiaa nostetaan välillä esiin. Valitettavasti liian moni jää välille.

Minun aikanani kiusaamiseen ei puututtu, ei osattu, ei ymmärretty, ei uskallettu. Opettajia kiusattiin yhtä paljon. Moni uupui ja sairastui.

Minut oli kasvatettu kiltiksi ja tottelevaiseksi lapseksi. En pystynyt puolustautumaan mitenkään. Oli vain hyväksyttävä kohdalleni osunut taakka. Kiusaajat saivat pian minut uskomaan, että näin kuuluikin olla. Minä olin ruma, olin lihava, olin tyhmä, olin erilainen. Kuulin myös päivittäin uskonnollisesta vakaumuksestani. Joka päivä kuulin kymmeniä kertoja, että olen saatanan nasse-possu. Tiesin odottaa tuota sanontaa joka puolelta, joka välissä, joka ikinen päivä. Koskaan en voinut tietää milloin nyrkki iskee minuun lujaa, ja kättäni kihelmöi puolet tunnista. Lopputunnista alkoi kuristava pelko välitunnista; ne olivat pelottavimmat.

Käsilläni yritin puolustaa, kun pulpettirivi työnnettiin päälleni. Että en ihan hajoaisi.

Sisältä olin kuitenkin hajonnut. En enää elänyt, vaan pelkäsin koko ajan. Elämäni oli pelkoa ja turvattomuutta. Sisältä hyökkäsivät paniikkikohtaukset ja ulkopäin kiusaajat. En tiedä kumpi oli pahempaa. Rukoilin, että selviäisin päivästä….iltaisin itkin itseni uneen, kun seuraava päivä pelotti niin paljon.

Minusta ei kuitenkaan huomannut tuskaani. Koulussa olin aina hyvä oppilas; sitä siellä seurattiin. Tämäkin taas toi lisää kiusaamisen aihetta kiusaajille. En itse enää ymmärtänyt, että minun ei tarvitsisi moista elämää elää. Luulin, että pitää. Vanhin siskoni yritti auttaa, uskon, että hän oli ainoa, joka ymmärsi ainakin pienen siivun tuskastani.

Minulle myös iskostettiin päähän ajatus, että en voi koskaan saada miestä, että en kelpaa kenellekään. Uskoin siihen täysin. Tämä ajoi minut myöhemmin monenlaisiin ja lukemattomiin miesseikkailuihin koti- ja ulkomailla. Lopulta kuitenkin uskoin, että kelpaan. Todellisen rakkauden löysin kuitenkin vasta vanhempana, kun olin riittävän vahva olemaan itsenäinen ja yksin, kenestäkään riippuvainen. Silloin tuli pyyteetön rakkaus, josta olen joka päivä kiitollinen.

Olen myös todella kiitollinen siitä, että selvisin. Minä urhea nainen. Olen ollut niin pohjalla, niin sirpaleina, että moni ei olisi edes yrittänyt koota sirpalekasasta mitään ehjää.

Kiitos perheeni, ystävieni, ammattiauttajien, erilaisten kurssien, kirjojen, oivaltamisen, keskustelujen, kirjoittamisen, valokuvaamisen…..minusta tuli ehjä. Riittävän ehjä. Riittävän vahva ymmärtämään elämää, auttamaan muita ihmisiä, rakastamaan, näkemään kauneutta kaikkialla, olemaan epäitsekäs tai ahne..mieluummin annan kuin otan.Menetin niin monta vuotta elämän julmuudelle, että nyt keskityn kaikkeen positiiviseen. On joitakin juttuja, joita ehkä voi ymmärtää vain, jos on hajonnut totaalisesti.

Minusta tuli ihan hyvä.

Jos hajanainen kirjoitukseni herättää yhdenkään kiusaajan ajatuksia, tämä kannatti kirjoittaa. Jos joku, joka luet tätä, olet kiusattu, älä jää yksin asian kanssa. Rakasta viimeisillä voimillasi itseäsi niin paljon, että pyydät apua. Aina on keinoja.

Enää en ole puolustuskyvytön. Jos näen kiusaamista, sortamista, väärinkohtelua, syrjintää minusta syntyy leijonaemo, enkä taatusti jätä asiaa siihen. Tiedän, miten vakavasta asiasta on kyse.

Meillä jokaisella on oikeus turvalliseen elämään.

Rakastetaan itseämme ja toisiamme!